Kunnallisen itsehallinnon peruskivet

Kunnallisvaalit lähestyvät ja ehdokkaiden valmistautuminen koetukseen toivottavasti käynnistyy. Seminaarien sisällöksi ja itseopiskelun aineistoksi voi lämpimästi suositella tätä Kuntaliiton kirjajärkälettä.

Nimensä mukaisesti kirja pohtii yli kolmenkymmenen kirjoittajan ja erillisen artikkelin voimin mitä kunnallisella itsehallinnolla tarkoitetaan, miksi se on tärkeää, mikä sen tila on ja mikä arvioitu kehityssuunta. On tuskin sattumaa, että teos ilmestyi juuri eduskuntavaalien ja hallitusohjelmaneuvottelujen alla.

Kunnallinen itsehallinto määritellään kirjassa kuntalaisten kyvyksi toteuttaa paikallisia valintoja. Kirjan pääviesti on, että perustuslain takaaman kunnallisen itsehallinnon normatiivisen perustan ja todellisuuden välillä on tämän päivän Suomessa yhä suurempi jännite. Itsehallinto ei nykyisellään toteudu. Tilanne on sama katsoipa sitä normatiivisen itsehallinnon (mahdollisuus tehdä omia valintoja riippumattomana toimintaa yksityiskohtaisesti ohjaavista säädöksistä), taloudellisen itsehallinnon (kuinka paljon kunnalla on käytettävissään rahaa, jonka käytöstä tehdä valintoja) tai poliittisen itsehallinnon näkökulmista (kunnan johtajuus toimii ja kuntalaiset voivat vaikuttaa oman paikallisyhteisönsä tulevaisuuteen).

Kirjan tekijät esittävät vakavan syytteen: hallinnon kehittämisestä Suomessa puuttuu visio siitä mikä on kuntien rooli ja tehtävä ylipäänsä. Nyt palvelut pirstoutuvat ylikunnallisiin ja muihin vaikeasti ohjattaviin elimiin.

Kunta-valtio –suhteen vaikeutta analysoidaan monessa kirjoituksessa. Artikkeleista nousee esiin ajatus, että valtio ei enää luota kuntiin lakisääteisten velvoitteiden toimeenpanijana ja siksi normitalkoot on ollut syytä vaihtaa tiukempaan ohjaukseen. Kirjan johdannossa professori Risto Harisalo toteaa, että vallalla on ”vahvistuva epäusko ihmisten kykyihin hallita itseään paikallisesti ratkomalla yhdessä kohtaamiaan ongelmiaan ja tarttumalla uusiin haasteisiin” ja että ”kunnallinen itsehallinto on menettänyt kulttuurisen merkityksensä ja muuttunut erilaisten voimien manipuloimaksi muuttujaksi, jolla on niiden suunnitelmissa vain keinojen status.” Saman asian kuvaa professori Aimo Ryynänen näin:"Kunnallinen itsehallinto on eurooppalaisen oikeusvaltion ja demokratian välttämätön edellytys. Tämän asian merkityksen ymmärtäjiä ja itsehallinnon puolustajia on nyky-Suomessa valitettavan vähän."

Valtion tiukentuvan ohjauksen taustalla on mahdollisen luottamuspulan ohella luonnollisesti huoli perustuslain takaamien sosiaalisten, sivistyksellisten ja taloudellisten perusoikeuksien toteutumisesta yhdenvertaisesti kaikkialla maassa. Itseohjautuvan ja omavastuisen kunnan ideaali puristuu yhä tiukemmalle kansalaisten yhdenvertaisuuden paineen alle.

Jos kirjasta jotain kritisoitavaa etsii, niin ehkä se on juuri tämä edunvalvontalähtökohdasta kumpuava yksisilmäisyys, jolla kirjassa valtion ohjausinnokkuutta kuvataan. Kansalaisten yhdenvertaisuuden tavoitetta ei nähdä yhdessäkään artikkelissa syvemmän pohtimisen arvoiseksi, vaikka se on keskeinen peruste valtion kuntiin kohdistamalle resurssi-, normi- ja informaatio-ohjaukselle. Kirjan edunvalvontalähtöisyys näkyy myös siinä, että kuntien omassa toiminnassa oikeasti olevia puutteita ei juurikaan kuvata tai arvioida. Ylipäänsä kuntien oman toiminnan kehittämismahdollisuuksia kirjassa analysoidaan vähän.

Kirja on siis valmistettu ja ilmestynyt kunnallislain uudistamistyön taustaksi hallitusohjelmaneuvottelujen pohjapaperiksi. Onkin todella mielenkiintoista nähdä onko kirjan viesti esillä Säätytalon neuvotteluissa. Toisaalta kestävyysvajeen hallinta edellyttää toiminnan tuottavuuden parantamista ja kustannusten kasvun hillintää kunnissa, toisaalta ikälaki ja monet muut julkisten vastuiden laajentamistoiveet, varsinkin jakopuolueiden toimesta, tekevät yhtälöstä vaikean.

Ja millä eväillä Kokoomus on hallitusneuvotteluissa liikkeellä? Onko Kokoomuksella muita näkemyksiä tai kynnyskysymyksiä hallinnon kehittämisen visioksi kuin suurkunta-ajatus ja suuruuden ekonomian autuus? Tulisiko kuntien ja valtion välistä työnjakoa palvelutuotannossa jotenkin muuttaa? Perustuuko kuntien lakisääteisten tehtävien rahoitus jatkossakin epävarmoihin tulonlähteisiin (yhteisö- ja tulovero)? Onko kunnan rooli yhä enemmän pelkästään lakisääteisten palvelujen tuottaja vai onko roolia identiteetin, yhteenkuuluvuuden ja alueen elinvoiman edistäjänä jotenkin korostettava? Riittääkö Suomeen ylipäänsä yksi kuntamalli?

Markku Pyykkölä

Toiminnanjohtaja

Suomen Toivo -ajatuspaja

Arto Haveri, Jari Stenvall ja Kaija Majoinen (toim): Kunnallisen itsehallinnon peruskivet. Kuntaliitto. Acta nro 224. 414 s. Helsinki 2011.