MAD AS HELL

- HOW THE TEA PARTY MOVEMENT IS FUNDAMENTALLY REMAKING OUR TWO-PARTY SYSTEM

Teekutsuliike on USAn velkakatto-ongelman myötä noussut yhä selkeämmin yhdysvaltalaisen politiikan keskiöön. "Teekutsuliike otti oman maansa panttivangiksi" kirjoitti Helsingin Sanomat 3. elokuuta 2011 kuvatessaan, miten teekutsuliikettä lähellä olevat kongressin republikaanit kieltäytyivät kompromisseista maata uhkaavan velkaantumiskierteen katkaisemisessa. Mikä tuo "äärikonservatiiviseksi" kuvattu liike oikeastaan on? Ketkä sitä kannattavat? Mitkä ovat sen tavoitteet? Vastauksia kysymyksiin saa kokeneiden mielipidetutkijoiden, Scott Rasmussenin ja Douglas Schoenin, kirjoittamasta kirjasta Mad as hell - how the tea party movement is fundamentally remaking our two-party system.

Rasmussen ja Schoen kuvaavat teekutsuliikettä populistiseksi kansanliikkeeksi, jota motivoi liittovaltion (Washington) keskusjohtoisuuden ja Wall Streetin vastaisuus - vastenmielisyys niin taloudellista, akateemista kuin erityisesti poliittista eliittiä ja valtamediaa kohtaan. Uskomus on, että kyseisten ryhmittymien edustajat ovat liittoutuneet keskenään tavallisia amerikkalaisia vastaan huolehtien toistensa eduista edustuksellisen demokratian kulissien takana. Tavalliset amerikkalaiset seuraavat voimattomina sulle-mulle -politiikkaa, jonka seurauksena isoja yrityksiä erityisesti finanssisektorilla pelastetaan julkisen tuen avulla samalla kun kokonaisia teollisuudenaloja pakenee ulkomaille ja keskiverto amerikkalainen menettää työnsä, pakkohuutokauppaa asuntonsa ja seuraa menoa voimattomana sivussa. Laiton siirtolaisuus heikentää entisestään työnsaantimahdollisuuksia eityisesti suorittavissa ammateissa. Amerikkalainen elämäntapa, perinteiset yhteisöt ja unelma sosiaalisesta noususta on uhattuna. Kaksipuoluejärjestelmässä ei oikeasti koeta olevan vaihtoehtoja, sillä demokraatit ja republikaanit eroavat vain vivahteissa, omaavat samanlaisen taustan ja keskittyvät juonimaan etuuksia omille taustajoukoilleen ja vaalirahoittajilleen. Hetken päästä julkista tukea saaneet yritykset jakavat bonuksia johtajilleen. Vastakkaiset mielipiteet eivät saa huomiota valtavirtamediassa ja jos saavat on median taktiikkana ollut esim. juuri teekutsuliikkeen vähättely ja irvaileminen sen asioiden yksinkertaistavaksi väitetylle ajatusmaailmalle.

"To a large degree, the political elites mistake the anger of populists for ignorance".

Kirjoittajien mukaan teekutsuliike ei ole vaikeiden taloudellisten aikojen tilapäinen välähdys vaan liike, joka tulee muuttamaan USAn poliittista kenttää pysyvästi - joko organisoituen omaksi puolueekseen tai vaikuttaen valtapuolueiden politiikan sisältöön ja haluttujen ehdokkaiden läpimenoon vaaleissa. Vuoden 2010 kongressivaalit olivat selkeä voimannäyttö liikkeeltä, seuraavaksi teekutsuaktiivit tähtäävät v. 2012 presidentinvaaleihin. Liikkeen voima on se, että se on pystynyt yhdistämään neljä aatesuntaa: arvokonservatiivit ("social conservatives"), talousliberaalit ("economic conservatives"), libertaarit ("small-government libertarians") ja uskonnollisen oikeiston.

Kirjoittajat korostavat kirjassaan, että teekutsuliikkeen kannattajat eivät ole julkisuudessa annetun mielikuvan mukaisia rasistisia punaniskoja ja tietämättömiä hörhöjä tai ylhäältä (republikaanipuolueesta) manipuloidun, muka-spontaanin ruohonjuuriliikkeen sinisilmäisiä aktivisteja. Rasmussen ja Schoen päinvastoin korostavat, että liikkeen aktiivit ja kannattajat muodostavat todellisen ruohonjuuriliikkeen, jossa huolestuneet kansalaiset vaativat tulla kuulluksi arkielämästä irtaantuneen establishmentin toimesta. Väitteidensä tueksi kirjoittajat esittelevät laajan valikoiman eri mielipidetutkimuslaitosten tuloksia teekutsuliikkeen kannattajista, jotka taustaltaan ovat lähellä koko väestön keskimääräistä demografista rakennetta (ikä, sukupuoli, etninen tausta). Politiikan ensikertalaisten rooli tosin korostuu kannattajakunnassa. Liikkeen kannatus on myös kasvanut nopeasti. Rasmussenin gallupissa helmikuussa 2010 37% amerikkalaisista ilmoitti olevansa teekutsuliikkeen kannattaja, mikä tekee siitä kannatukseltaan suuremman kuin kummastakaan pääpuolueesta. Aika hyvin poliittiselta liikkeeltä, jolla ei ole virallista johtoa eikä puoluetoimistoa eikä ylipäänsä minkäänlaista organisaatiota. Ja mikä mielenkiintoisinta, puolet kannattajista ovat muita kuin perinteisesti republikaaneja äänestäneitä (sitoutumattomia ja demokraatteja).

"The new populist revolt isn't about partisan identification. It's about a loss of identification. Americans no longer know whom to trust. They no longer know who is on their side. They no longer identify with the political establishment, because the political establishment no longer understands them."

Mikä sitten on teekutsuliikkeen poliittinen tavoite? Rajoittaa keskushallinnon ohjausta, pienentää julkisen sektorin kokoa ja sitä kautta verorasitusta, korostaa henkilökohtaista vastuuta, tasapainottaa julkinen budjetti ja kunnioittaa perusarvoja. Yhtenä käytännön hankkeena on ollut Obaman ajaman terveydenhuoltouudistuksen vastustaminen. Ilmastonmuutoksen vähättely ja USAn kansainvälisen roolin pienentäminen ovat niin ikään asialistalla. Rajanvetoa liike on joutunut tekemään joidenkin radikaalien liikkeiden, kuten 9/11 salaliittouskovaisten ("truthers"), Obaman syntyperän kyseenalaistavien ("birthers") ja uusnatsien ("white supermacists") suuntaan.

Teekutsuliikkeen merkityksestä rebuplikaanipuolueen suuntaan kirjoittajat toteavat:

"For the Republican Party, the Tea Party movement has been more of a blessing than a curse, but it has been deeply problematic as well. On the one hand, it has energized conservatives and created a positive counterforce on the right for the Republicans. On the other hand, the strength of the Tea Party movement demonstrates the absence of any real ideas or philosophy in the Republican Party (...often impotent remnants of aging country club Republicanism)."

Reilu kolmesataa sivua amerikan sisäpolitiikan arviointia sisältää ideologisen puolen lisäksi myös mielenkiintoisia havaintoja USAn median muutoksesta ja teekutsuliikkeen kampanjointikeinoista. Kirjoittajien mukaan valtavirtamedia on menettänyt uskottavuutensa (ja katsojansa/lukijansa) ja samastunut liikaa poliittiseen elittiin. Uusi mediaympäristö painottuu yhä enemmän alhaalta-ylös -henkiseen, eliitin vastaiseen ja populistiseen orientaatioon. Tätä teekutsuliike on kirjoittajien mielestä onnistunut hyödyntämään jopa paremmin kuin laajasti kehutussa Obaman kampanjassa aikanaan osattiin.

"This new kind of attacking, insurgent-style media, employed by un-knowns, conducted on shoestring budgets, and disseminated through social-networking technologies, is something we will see much more of in the future."

Kirjan luettuaan ymmärtää hyvin sen henkisen ilmapiirin, josta teekutsuliike ammentaa voimansa. Samalla se jättää lukijan kylmäksi sen suhteen mitä tässä ja nyt pitäisi oikeasti tehdä niiden isojen haasteiden äärellä, joita USAkin kohtaa. Populistiliikkeille tyypillisesti teekutsuliike osaa kertoa mikä on pielessä ja miten väärin se on ja miten kyvytöntä johto on ollut, mutta omat ratkaisut jäävät hämärän peittoon. Kaiken kaikkiaan teekutsuliikkeen tarina voisi yhtä hyvin olla kertomus kotoisesta perussuomalaisten noususta. Keskeisin oppi suomalaiselle poliittiselle elämälle kirjasta lienee se, että kansalaisten kuunteleminen, ymmärtäminen ja huomioon ottaminen on parasta ennaltaehkäisevää politiikkaa taisteltaessa populististen liikkeiden kanssa kansansuosiosta. Toivottavasti Kokoomuksen korva-kampanointia jatketaan tulevaisuudessakin - eikä vain vaaleihin välittömästi liittyvänä toimintamuotona. Jäsenistön ja kannattajien osallistaminen puolueen sisältötavoitteiden määrittelyyn pitäisi ottaa entistä voimakkaammin asialistalle. Se, että puolueen ministerit kiertävät kenttää ja tapaavat ihmisiä rennosti ilman solmiota farkut jalassa puukorin päällä seisten on varmaan välttämätöntä kansanomaisen imagon rakentamisessa, mutta tärkeämpää olisi huolehtia oikeasti puolueen sisäisen demokratian toimivuudesta ja sellaisten tilanteiden rakentamisesta, missä ei-jäsenet pääsevät niin ikään kertomaan ja keskustelemaan poliittisen eliitin kanssa. Toinen oppi teekutsuliikkeen tarinasta voisi olla se, että ihmiset eivät loppujen lopuksi ole välttämättä kovin kiinnostuneista käytännön ratkaisujen yksityiskohdista - esimerkiksi alennetaanko arvonlisäveroa prosentilla vai lisätäänkö valmisteveroja kahdella - vaan isommasta kuvasta. Pärjääkö Suomi, onko asiansa hoitamalla mahdollista jatkossakin viettää säällistä elämää, ajavatko poliitikot omia erityisintressejä vai yhteistä hyvää?

Markku Pyykkölä

Toiminnanjohtaja

Suomen Toivo -ajatuspaja

Scott Rasmussen, Douglas Schoen: Mad as hell. How the Tea Party movement is fundamentally remaking our two-party system. HarperCollinsPublishers. 328 s.

 What [Rasmussen and Schoen] convincingly show is that economic stagnation and the collapse of equality and opportunity have produced an equally catastrophic decline in confidence in every sort of public institution - including political parties, big business, big labor, the media and mainline organized religion.

— Los Angeles Times