Kansalaisten poliittista tietämättömyyttä on hämmästelty, kun Helsingin Sanomien TNS Gallupilla teettämästä tutkimuksesta selvisi, että vain vajaa kolmannes suomalaisista osaa luetella hallituspuolueet oikein. Niin ikään kolmannes kansalaisista luulee, että SDP on mukana hallituksessa. Puolet alle 25-vuotiaista ”tietää”, että vihreät ei ole hallituksessa. Vasemmistoliiton kannattajista liki puolet kuvittelee, että SDP on hallituspuolue. Mistä tietämättömyys johtuu, onko siitä haittaa, mitä asialle voisi tehdä, voiko järkevä hallintomalli perustua huonosti informoitujen alamaisten valtaan?

Sinänsä näissä tuloksissa ei ole mitään uutta ja ihmeellistä. Vastaavia tuloksia on saatu aiemminkin, eivätkä suomalaisten tietämättömyysprosentit ole kansainvälisesti korkeita, pikemminkin päinvastoin.

Ilmiöstä kiinnostuneille suosittelen hiljattain ilmestynyttä, vasemmistoälykkö Tommi Uschanovin kirjaa Suuri kaalihuijaus. Kirjoituksia yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä (Teos 2010). Kirja perustuu yhdysvaltalaisen valtio-opin professorin Philip Conversen vuonna 1964 julkaisemaan artikkeliin The Nature of Belief Systems in Mass Publics.

Artikkelissa esitetään kaksi pääteesiä: ensinnäkin ihmiset vastaavat haastattelututkimuksissa yhteiskunnallisiin kysymyksiin täysin lonkalta pohtimatta onko eri vastausten kesken minkäänlaista logiikkaa ja saattavat hetken päästä kysyttäessä vastata samaan kysymykseen aivan eri tavalla. Ongelma on siis johdonmukaisuuden puute.

Toinen teesi on, että ihmisiltä puuttuu tietoa asioista, joista politiikassa kulloinkin kiistellään. Ongelma on yleissivistyksen puute.

Uschanov tiivistää vielä 50 vuotta ilmestymisensä jälkeenkin keskustelua herättävän tutkimuksen teesit näin: Mitä politiikkaan tulee, juuri kukaan ei ymmärrä juuri mistään juuri mitään. Conversea tulkiten Uschanov toteaa, että suurimmalla osalla ihmisistä ei ole modernissa länsimaisessa yhteiskunnassa mitään selkeää poliittista ideologiaa, eivätkä he useinkaan edes mielellään halua arvioida mitään sellaisia poliittisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä, jotka eivät liity välittömästi ja selkeästi heidän omaan arkielämäänsä yksilöinä.

Ei ole tarkkaan ottaen olemassa mitään ”yleistä mielipidettä” vaan pikemminkin yleistä mielipiteettömyyttä. Näin ollen politiikka on merkittävästi enemmän psykologisten tekijöiden määräämää ja merkittävästi vähemmän poliittisten ideologioiden suuntaamaa kuin esimerkiksi politiikan akateemisessa tutkimuksessa ajatellaan. Äänestäjän psykologinen profiili säätelee poliittisen suuntautuneisuuden.

Ja herkullisia esimerkkejä kansalaisten tietämättömyydestä kirjassa piisaa. Esimerkiksi vuoden 2010 Miss Suomi-finalistit tiesivät kertoa, että talvisota käytiin vuosina 1902-1927 ja että otsikoissa juuri kuukausia pysytellyt sikainfluenssavirus H1N1 liittyy ydinpommiin. Britannian Big Brother –tähti puolestaan luuli Portugalin olevan kaupunki Espanjassa, ei tiennyt varmasti puhutaanko Yhdysvalloissa englantia ja luuli Rio de Janeiroa henkilöksi.

Hyvä tieto on se, että tutkimusten mukaan Vasemmistoliiton ja Kokoomuksen kannattajista kuuluu pienimmät prosenttiosuudet huonosti tietävien joukkoon. Mielenkiintoista on myös se, että ne, jotka nostavat tietyn yksittäisen poliittisen kysymyksen tärkeysjärjestyksessä korkealle, tietävät siitä vähemmän kuin ne, joiden mielestä se ei ole poikkeuksellisen tärkeä.

Mielenkiintoista ja masentavaa tutkimustuloksissa on se, että ne, joiden uskomukset pitävät kaikkein huonoimmin paikkansa, ovat niiden paikkansapitävyydestä usein kaikkein varmimpia. Ja lopuksi todellinen haarukkapala: miehet tietävät säännönmukaisesti enemmän omasta yhteiskunnastaan kuin naiset.

Onko tietämättömyydestä sitten haittaa? On siinä mielessä, että harkitsemattomasti annettu ääni vaaleissa tai mielipide survey-tutkimuksessa saattaa tuottaa poliittisia johtopäätöksiä, jotka ovat vastaajan/äänestäjän arvoja ja intressejä vastaan.

Kalifornia kaaokseen kansanäänestyksillä

Näyttöä käytännön politiikan umpikujista on dokumentoitu. Uschanov kuvaa esimerkiksi Kaliforniassa tapahtunutta kehitystä. Siellä talouspolitiikan keskeisimmistä linjauksista on viime vuosikymmeninä siirrytty asteittain päättämään lähes kokonaan kansanäänestyksillä, jonka seurauksena osavaltion talous on mennyt katastrofaaliseen tilaan.

Kaliforniassa kansalaiset ovat äänestäneet samanaikaisesti voimaan monia toisensa pois sulkevia ja toisiaan vastaan sotivia asioita. Tästä kansalaiset eivät kuitenkaan ota vastuuta itselleen vaan syyttävät poliitikkoja, mikä lisää entisestään vihaa poliitikkoja kohtaan ja houkuttelee siirtämään yhä uusia asioita kansanäänestysmenettelyn piiriin.

Mitä asiantilalle sitten pitäisi tehdä? Äärimmäinen kanta tietysti on, että tietämättömiltä pitäisi ottaa poliittiset oikeudet pois todeten, että yleinen ja yhtäläinen äänioikeus on ollut suuri virhe. Äänestäjät tietävät liian vähän ymmärtääkseen omaa etuaan, joten valistunut diktatuuri olisi parempi vaihtoehto.

Lievempi ratkaisumalli olisi se, että äänioikeus edellyttäisi jonkinlaisia tiedollisia pätevyysvaatimuksia vähän samaan tapaan kuin joissain maissa kansalaisuuden tai oleskeluluvan saamisen edellytyksenä on pääsykokeista selviäminen.

Toinen esitetty idea on julkisen päätöksenteon kohteiden ja julkisen toiminnan alueen supistaminen niin pieneksi kuin mahdollista. Yksityistäminen ja yksityistyminen ratkaisevat sen ongelman, että päätöksiä poliittisesti tehtäessä joudutaan sitoutumaan enemmistöpäätöksiin silloinkin, kun nämä päätökset tehdään osaksi juuri tietämättömien kansalaisten antamilla äänillä. Jokaisen pitäisi olla mahdollisimman pitkälle vastuussa omasta tietämättömyydestään.

Kolmas ratkaisu on tietysti kansalaisten kasvattaminen poliittiseen tietoisuuteen ja kiinnostukseen yhteiskunnallisista asioista. Tässä suhteessa esim. Suomen koululaitoksella olisi paljonkin tehtävää. Hysteerinen epäily puoluepolitiikkaa kohtaan kaikilla kouluasteilla edelleenkin, 40 vuotta ylipolitisoituneen 70-luvun jälkeen, ihmetyttää.

Valistuneet edustajat

Käytännöllisin vastaus kansalaisten laajalle levinneen tietämättömyyden ongelmaan on pitää kiinni edustuksellisen demokratian roolista kansakunnan johtamisessa. On hyvä, että joillakin on edellytyksiä perehtyä asioihin paremmin ja kykyä laatia eri intressipiirien toiveet yhteen sovittavia yhteiskunnallisia kehityspäämääriä.

Poliitikkojen pitäisi itse asiassa vaatia itselleen takaisin ainakin osa siitä yleisen kunnioituksen puutteesta, joka tulee esim. eri asennemittauksista vastaan. Oman ammatin arvostamisen lisäksi poliitikkojen pitäisi uskoa asiaansa siinä mielessä, että politiikalla on merkitystä – että yhteinen päätöksenteko on muutakin kuin ulkopuolelta tuleviin välttämättömyyksiin sopeutumista. Jos itse ei usko voivansa vaikuttaa asioihin, miten kansalaiset voisivat poliitikkojen tekemisistä kiinnostua.

Toinen johtopäätös lienee se, että erilaisia mielipidetiedusteluja ei kannata kauheasti uskoa. Uschanovin kirja antaa karmaisevia esimerkkejä siitä, miten kysymysten sanoituksella, järjestyksellä ja muilla teknisillä seikoilla voidaan tuloksia manipuloida.

Markku Pyykkölä

Toiminnanjohtaja

Suomen Toivo -ajatuspaja

Tommi Uschanov

Suuri kaalihuijaus

Kustannusyhtiö Teos