Työ käsitteenä tuntuu olevan jotenkin vaikea määritellä. Erityisesti kansantaloustieteen näkökulmasta yhteisymmärrys siitä mitä työllä tarkoitetaan, on jäänyt saavuttamatta. Eräänä yrityksenä määritellä työtä nimenomaan kansantalouden näkökulmasta voisi olla vaikkapa seuraava: työ on lisäarvon tuottamista yhteiskunnan taloudelliseen kokonaisjärjestelmään kulloinkin voimassa olevien arvostusperiaatteiden näkökulmasta.
Yksinkertaisimmillaan tämä tarkoittaa sitä, että työ on prosessi, jonka seurauksena markkinoille syntyy tarjontaa (arvostusehdotus), jolla on kysyntää (arvostustoteuma). Hyödykkeiden vaihdon myötä kokonaiskysynnän (aggregate demand) pohjalta arvostettu työ tulee lasketuksi osaksi kokonaistarjontaa (aggregate supply), jota voidaan pitää synonyyminä sekä talousyhteisön kokonaistuotokselle (total product) ja siten taloudelliselle hyvinvoinnille. Tästä kokonaishyvinvoinnista (total welfare) on yhteiskuntasopimuksen oikeudenmukaisuusperiaatteiden mukaisesti osa edelleen redristibutoitavissa yhteisön heikommassa asemassa olevien auttamiseksi (yhteiskuntavakuutus, so. sosiaaliturva).
Ymmärrettäessä kokonaishyvinvoinnin perustaksi markkinoilla arvostetut hyödykkeet (TW = TP = AS = AD), siirtyy keskustelu siihen mikä on hyvinvoinnin alkuperä. Usein puhutaan rahasta ja sen niukkuudesta: valtio ja kunnat laativat leikkauslistoja, koska tulot eivät riitä – henkilökohtaisen talouden esimerkkejä käytetään oppina julkistalouden hoidolle. Kokonaishyvinvoinnin kannalta raha ei kuitenkaan ole sen enempää kuin arvostusjärjestelmän osa vaihdon välineenä ja arvon mittana. Sen sijaan työ on oleellista, sillä vain työn kautta voidaan luoda lisäarvoa kokonaisjärjestelmään kasvavana hyvinvointina.
Hyvinvoinnin perustana oleva kokonaistuotos syntyy yksinkertaisen laskukaavan mukaisesti: se on kokonaispanoksien (total input) ja tuottavuuden (productivity) kertoma (TP = TI x P). Kokonaispanoksilla tarkoitetaan käytännössä tehtyjä työtunteja, joiksi tulee ymmärtää niin henkisistä, fyysisistä kuin taloudellisista pääomista kumpuavat panokset, jotka ovat sotkettavissa kokonaisjärjestelmän käyttöön.
Tuottavuudella taas tarkoitetaan niin ihmisen sisäistä tuottavuusastetta (suoriutuminen) kuin ulkoistakin (tuotannon apuvälineet, so. koneet, laitteet ja tuotantotavat). Niinpä esimerkiksi yhden työtunnin toteutus vaikkapa 1,5 tuottavuuskertoimella tarkoittaa kokonaistuotosta 1,5, kun taas TI = 0,7 edellyttää P > 2,1, jotta samainen tuotos saadaan aikaan. Näin ollen työtuntien kasvatus on aina "helpompaa" suhteessa tuottavuuden kasvattamiseen. Samaa tarinaa kertoo myös kehityshistoriamme, sillä onhan sotien jälkeisestä hyvinvointimme (BKT) kasvusta 2/3-osaa selittynyt nimenomaan työvoiman määrän kasvulla ja 1/3 tuottavuuden kasvulla.
Sukupolvien erilaisten arvostusjärjestelmien nivelkriisi
Tietyn työn laskeminen osaksi hyvinvointiamme on sidoksissa yhteiskunnalliseen arvostusjärjestelmään johtuen kysynnän ja tarjonnan kohtaantovaatimuksesta. Yhteiskunnallinen kokonaisarvostusjärjestelmä sen sijaan on aina aikaan ja paikkaa sidottua, jolloin sen sisällön määrittää kulloinkin hallitseva sukupolvi omien intressiensä pohjalta. Yhteiskunnan kehittymisen myötä primaariarvostus on hiljalleen siirtynyt ensin alkutuotannosta (maatalous) jalostukseen (teollisuus) ja myöhemmin palveluihin. Seuraavana yhteiskunnallisen arvostusjärjestelmän kehitysvaiheena on usein pidetty tieto- ja innovaatioyhteiskuntaa, joka yhä vahvemmin alkanee kehittyä luovuuteen perustuvaksi elämysyhteiskunnaksi, jossa leimallisena piirteenä on materiaalin korvaantuminen immateriaalilla.
Ongelmia syntyy, mikäli systeemi – erityisesti taloudellinen arvostusjärjestelmä – ei tunnusta sukupolviin liittyviä kehityskulkuja riittävän ajoissa. Seurauksena on tällöin todennäköisesti sekä taloudellisia häiriötiloja että aikanaan seuraavien sukupolvien arvostusvallankumouksesta aiheutuvaa epävarmuutta ja luottamuspulaa, mikäli vanhasta arvostusjärjestelmästä halutaan pitää kiinni liian kauan. Yhteiskunnan luonnollista (uuden sukupolven kollektiivi arvostuskäsitys) kehityskulkua kun ei voida kahlita, vaikka kuinka haluttaisiin. Ihmisen luonnon ja systeemin ristiriidassa väistämättä jälkimmäinen tulee väistymään, joka on myös pelkästään järkevää.
Työn sitominen vanhaan arvostusjärjestelmään aiheuttaa tilanteen, jossa kaikkia yhteiskunnassa tehtäviä panostuksia ei hyväksytäkään kokonaishyvinvointia määrittävän työtunnit kertaa tuottavuus-kaavan tunnustamaksi lisäarvon tuottamiseksi. Tämä tarkoittaa sitä, että systeemi itsessään rajaa osan tuotetusta lisäarvosta pois kokonaishyvinvoinnista, vaikka se sitä todellisuudessa olisikin. Koska jostain tietystä tulevan valtasukupolven mahdollisesti arvostamasta työstä ei vanhan järjestelmän aikana saa henkilökohtaista tuloa (palkka), syntyy negatiivinen kannuste luopua luovan talouden perustana olevista innovaatioista ja niiden kehittelyistä hengissä pysymiseksi. Koko yhteiskunnan kannalta tätä ei voida missään nimessä pitää järkevänä.
Nykyistä yhteiskuntasopimustamme ja arvostusjärjestelmäämme leimaa vahva normatiivisuus. Sen seurauksena yhteiskunnan kehitys jäykistyy, eivätkä entiset arvostusjärjestelmät hyväksy kovinkaan helposti uusia elementtejä. Tämä johtanee tilanteeseen, jossa yhteiskunnallinen kehitys vähintäänkin hidastuu, koska seuraavat sukupolvet joutuvat odottamaan maailman muokkaamista omanlaisekseen siihen saakka kunnes ovat vallassa. Jäykkyys ja nykyisen arvostusjärjestelmän paradigmat voivat tosin aiheuttaa sen, että järjestelmä ikään kuin jopa sitoo ja saastuttaa tulevien sukupolvien ajatukset siinä määrin, ettei kehitystä pääse syntymään edes sen jälkeen kun uusi sukupolvi hallitsee arvostusjärjestelmää. Todennäköisempää kuitenkin on se, että päädymme sukupolviparadigmojen metaristiriitaan, jonka seurauksena on kriisi, joka purkautuu totaaliseen muutokseen ja epävarmuuteen.
Sopeutumisstrategia kriisin vaihtoehtona
Kriisin välttäminen edellyttää jatkuvaa dialogia sukupolvien välillä. Tavoitteena on oltava synteesi vanhan ja uuden arvostusjärjestelmän välillä. Selvää on, että Y-generaatio ja sen seuraajat saavat jossain vaiheessa hallintaansa myös yhteiskuntasopimuksen ja arvostusjärjestelmän sisällön määrittämisen, jolloin pahimmassa tapauksessa "nuoret vihaiset miehet ja naiset" romuttavat omalla antiteesillään koko aiemman paradigman hyvine puolineen. Nykyisten päättäjien viisautta olisikin ryhtyä tasoittamaan tietä uuden sukupolven valtaan astumiselle siten, että jo nyt havaitut tarpeet arvostusjärjestelmän muuttamiselle otettaisiin huomioon talous- ja hallintojärjestelmän kehittämisessä. Tämä tarkoittaa tulevien sukupolvien arvojen tunnustamista, niiden kieltämisen sijaan. Oikea strategia ei ole kritisoida nuoria esimerkiksi halusta matkustella ja kirjoitella blogeja, vaan ottaa näistä yhteiskunnalle syntyvä lisäarvo osaksi arvostusjärjestelmää.
Aivan samalla tavalla pitäisi pystyä tunnustamaan nuorten sukupolvien halu luoda ns. open access-tyyppisiä tietoalustoja ja sovelluksia osaksi arvostusjärjestelmää. Mikäli tällaiset työt saataisiin arvostusjärjestelmän piiriin, voitaisiin yhä useampi tosiasiallisesti työtä tekevä ihminen saada osaksi kansantaloudellista hyvinvointia. Käytännössä tämä tarkoittaisi tuloja myös yhteiskunnallista lisäarvoa tuottaville henkilöille, joilla osallistumisen myötä olisi taas käytössään taloudellisia resursseja hankkia markkinoilta muita hyödykkeitä, jopa niitä perinteisiä alku-, jalostus- ja palveluhyödykkeitä, joka taas turvaisi näitä hyödykkeitä tuottavien tulonmuodostuksen.
Kokonaisuudessaan hyvinvointimme on kiinni siitä kuinka monta arvostusjärjestelmämme tunnustamaa työtuntia ja kuinka tuottavasti ne teemme. Ikääntymisestä johtuen olemme tilanteessa, jossa kokonaishyvinvointia on kasvatettava, jotta voimme selviytyä kasvavista sosiaali- ja terveydenhuollon kustannuksista, joka tarkoittaa kokonaistuotoksen kasvatettamista. Työvoiman määrän pienentyessä, tarvitsemme uusia aloja, uusia innovaatioita ja erityisesti tarvitsemme olemassa olevan työn tunnustamista myös kansantalouteemme syntyvän lisäarvon osaksi. Tämä taas voi edellyttää luopumista rahasta primaarina arvostusjärjestelmän arvonmittana ja siirtymistä eräänlaiseen kredittijärjestelmään, jossa erilaiset työt arvostetaan erilaisin kreditein, jotka taas on muutettavissa myöhemmin vaihdon välineenä toimivaksi rahaksi. Se miten kaikki tämä tapahtuu, jääköön minua fiksumpien pohdittavaksi.
Kirjoittaja on 27-vuotias hallintotieteiden lisensiaatti ja yhteiskuntatieteiden maisteri, joka toimii Kyyjärven kunnanjohtajana.
----------------------------
Matti Muukkonen
Kyyjärven kunta
kunnanjohtaja, HTL, YTM
PL 13
43701 Kyyjärvi
www.kyyjarvi.fiwww.mattimuukkonen.fil. mamuukko@cc.joensuu.fi
