Astuminen kansalaisyhteiskuntaan: vähemmän valtiota, enemmän omavastuullisuutta

Otsikon niminen Konrad-Adenauer-säätiön periaatekannanotto [1] on julkaistu vuonna 2003. Vaikka se on siten jo muutaman vuoden ikäinen, ansaitsee se tulla lähemmin esitellyksi myös suomeksi (säätiön verkkosivuilla http://www.kas.de/ se on pelkästään saksaksi).

Tälle on olemassa kaksi perustetta. Ensiksikin: Kannanotolla on tavanomaisia julkilausumia merkittävämpi asema, sillä se on säätiön johtokunnan (Kuratorium) laatima ja toimintaohjeeksi hyväksymä. Tuohon johtoelimeen kuuluvat muun muassa kaksi liittopresidenttiä, entinen Roman Herzog ja nykyinen Horst Köhler. Toinen peruste on siinä, etteivät tuon periaatekannanoton näkökohdat ole suinkaan vanhentuneet. Periaatekannanottoa voi pitää yhtenä ensimmäisistä kansalaisen ”renessanssia” peräänkuuluttaneista puheenvuoroista. Varsinkin Saksassa kansalaisen omavastuuta koskeva keskustelu on ollut koko 2000-luvun voimakasta. Keskustelulle tieteellistä perustaa on tarjonnut myös laaja politologinen ja oikeustieteellinen tutkimus. [2]

Perusteluksi voisi tuoda vielä senkin, että Suomen Toivo -ajatuspajalla ja Konrad-Adenauer-säätiöllä on jo käynnistynyttä yhteistyötä samansuuntaisin ideologisin näkemyksin. On siksi paikallaan tuntea myös yhteistyöosapuolen työn yksityiskohtia.

Säätiön 20 sivun laajuinen periaatepaperi oli tarkoitettu aloitteeksi, jonka tarkoituksena on palvella kansalaisyhteiskunnan kehittämistä. Säätiön toiminnan kannalta huomionarvoista on todeta kannanottoon kirjatut kolme asiaa, joiden eteen säätiö ilmoittaa toimivansa. Ne ovat:

1)   Säätiö pyrkii välittämään tietoa siitä, miten sosiaalivaltio voi luovuttaa tehtäviä

kansalaisyhteiskunnalle, sen paikallisille yhteenliittymille;

2)   säätiö analysoi kansalaisyhteiskunnan potentiaaleja ja ongelmia kunnallisella ja alueellisella tasolla, ja

3)   säätiö muotoilee poliittisia malleja sille, miten yhteishenkeä ja kansalaispanosta voitaisiin edistää lähialueiden hyväksi toimimiseen.

Miksi sitten kyseisen kaltaiseen aloitteeseen säätiö ja sen arvovaltainen taustajoukko on katsonut olevan aihetta? Ehkä merkittävimmäksi todetaan sosiaalivaltion syvä kriisi. Huoltovaltio ei kykene enää täyttämään perinteisiä ydintehtäviään. On tarve uuteen politiikan malliin, jota kautta vapautuvat valtiokäsityksen piilossa olevat perustat, joissa vapaus, omavastuisuus ja subsidiariteetti olisivat jälleen keskipisteessä.

Kansalaisyhteiskuntaa ei ole ymmärrettävä pelkkänä vastauksena virheelliseen kehitykseen tai ajankohtaiseen kriisijohtamiseen. Se on tärkeä edellytys, jotta kyetään kestämään tämän päivän ja tulevaisuuden haasteet. Olennaista on kuitenkin tietoisuuden laaja muutos, ei pelkästään kansalaisten vaan myös poliittisen toiminnan taholla. Kansalaisyhteiskunta ei ole pelkkä abstrakti johtokuva, vaan konkreettinen poliittinen tehtävä. Kansalaisyhteiskunta on poliittinen ohjelma, ohjelma maamme tulevaisuuskestävyyden turvaamiseksi!

Nämä tiivistetysti kuvatut kannanotot muodostavat periaatekannanoton ytimen. Seuraavassa on mahdollista tarkastella ainoastaan joitain kiinnostavia kohtia.

Julkisen vallan liian tiukkaa yritystoiminnan rajoitusta kritisoidaan perustellusti. Toimintaa voi pitää valtion puhtaasti subsidiäärin eli toissijaisen taloudellisen toiminnan periaatteen kanssa ristiriidassa olevana. Jos yksityinen taho voi toteuttaa saman suorituksen paremmin tai vähintäänkin yhtä hyvin, olisi sille annettava siihen välttämätön liikkuma-ala. Sama koskee myös monia eri osavaltioiden kunnallislakeja. Juuri kunnallisten infrastruktuurisuoritusten alueella olisi vaadittava sellaista laajaa, materiaalista yksityistämistä, mikä ulottuu laajemmalle kuin vain puhdas oikeudellista muotoa koskeva yksityistäminen. Samaan suuntaan vie vaatimus byrokratian karsimisesta.

Kansalaisyhteiskunta ei kuitenkaan huuda hyvästejä valtiolle. Mutta valtion on asennoiduttava varsinaiseen rooliinsa. Subsidiariteettiperiaatteen uudelleen elävöittämistä on vaadittava. Periaate ei voi enää olla ”ensin valtio, sitten kansalainen”, vaan ”ensin kansalainen, sitten valtio”. Valtion liikakasvuisesta, todellisuudessa lunastamattomasta vaatimuksesta yleisen hyvän tuottajana toimimisesta on tehtävä loppu.

Mielekäs omavastuu alkaa jokaisesta yksilöstä itsestään ja realisoituu perheen lähiyhteisössä ja paikallisyhteisössä. Siksi aktiivilla kansalaisyhteiskunnalla on oltava pääpainonsa kunnassa, joka on yhteiskunnallisen vapausperusteisen toiminnan perusyksikkö. Kansalaisyhteiskuntaa koskeva keskustelu ei olisi varmaankaan käynnistynyt niin voimakkaasti, jos kunnat (Saksassa) olisivat toimineet siten kuin niiden toiminta perustuslaissa on konstruoitu. Ne ovat ihanteellisesti ensimmäisiä kansalaisen ja julkisen toiminnan kohtauspaikkoja, omavastuisia ja itse muotonsa saavia.

Kuntatason toimintaa koskevat esitykset ovat mielenkiintoisia. Niissä todetaan muun ohella, että kunnat ovat vieraantuneet missiostaan. Uudet sosiaaliset kysymykset yhteiselämässämme eivät ole ratkaistavissa vanhalla jakopolitiikalla ja suurella byrokratialla. Huoltovaltion kriisi on pakottanut kunnat toimimaan laajalti yhteiskunnallisten laiminlyöntien korjauslaitoksina. Se on kuitenkin niille vaikeaa, koska valtio on lainsäädäntöpolitiikallaan vuodattanut ne rahoituksen suhteen kuiviin. Kunnista pitäisi tehdä kansalaisyhteiskunnan rohkaisuagentuureja. Vahvat kunnat ovat kansalaisyhteiskunnan perusedellytys.

Kansalaisyhteiskunnan kansalaiselle on tunnusomaista se, että hän on mukana myös sellaisilla alueilla, jotka tähän saakka ovat olleet valtiollisen toiminnan huostassa. Kansalaisyhteiskunta voi onnistua vain, jos ihmiset kasvatetaan ja heitä rohkaistaan ottamaan poliittista vastuuta ja toimintavapautta. Tällä ei tietenkään tarkoiteta kaikkien kansalaisten politisoimista, vaan pidäkkeiden purkamista poliittista toimintaa kohtaan ja luottamuksen rakentamista poliittisen toiminnan ja ajattelun suuntaan. Sen vuoksi myös puolueilla on tarve muutokseen. Sillä

yhteiskunnallisessa realiteetissa elää vain sellainen kansanpuolue, joka ponnistelee jatkuvasti liittääkseen kytkökseensä kaikki saavutettavissa olevat yhteiskunnalliset ryhmät. Vain sellainen puolue kykenee voittamaan itselleen pysyvät enemmistöt, joka ymmärtää olevansa vahvemmin kuin aiemmin poliittisen tahdonmuodostuksen moderaattori, ohjaaja, eikä sen yksinomainen muotoilija.

Luottamus on välttämätön reunaehto. Periaatekannanotossa siteerataan Bremenin kaupungintorilla olevaa kirjoitusta: ”Valtioilla ei Jumalan rinnalla ole mitään varmempaa turvaa kuin kansalaistensa hyve.” Todisteita tästä hyveestä ei menneisyydessä ole puuttunut. Saksalaiset ovat toisen maailmansodan jälkeen rakentaneet maansa uudelleen ja ovat mahdollistaneet maansa yhtenäisyyden saavuttamisen vapaudessa. Yhteishenki ei ole mikään kadonnut hyve. Siihen tulisi sitoutua. Se on välttämätöntä paitsi itsemme johdosta, myös niiden vuoksi, jotka tulevat jälkeemme.

Periaatekannanotto päättyy rohkaisuun toimia päättäväisesti. Pelkkä ”näin edelleen” ei ole vastuutonta pelkästään kriisiytyvän talouden vuoksi, vaan erityisesti epämoraalista tulevia sukupolvia kohtaan. Vahvan kansalaisyhteiskunnan rakentamisesta on siksi tultava 21. vuosisadan suuri sukupolvitehtävä.

Säätiön harjoittama kansalaisyhteiskuntakeskustelu ei ole jäänyt pelkästään tuon periaatekannanoton varaan. Säätiö on vienyt asiaa eteenpäin lukuisin tapahtumin, seminaarein ja myös kuukausittain julkaisemansa aikakauskirjan Die Politische Meinung avulla.

Periaatekannanotto – edellä suhteellisen suoraan siteerattuna – voi suomalaisesta lukijasta ehkä tuntua pateettiselta. Mutta jos vertaamme oman maamme ajankohtaisia ongelmia tarkastellun periaatekannanoton lähtökohtiin, ovat ne identtiset. Olisiko meillä sitten löydettävissä vaikuttavampia keinoja näihin ongelmiin perinteisin julkisen toiminnan muodoin? Tuskinpa vaan.

Aimo Ryynänen

Kunnallisoikeuden professori, Tampereen yliopisto

Konrad-Adenauer-säätiön ystäväpiirin kannattajajäsen

[1] Aufbruch in die Bürgergesellschaft: Weniger Staat – mehr Eigenverantwortung. Grundsatzpapier des Kuratoriums der Konrad-Adenauer-Stiftung, 2003.

[2] Esimerkiksi Reinhard K. Sprengerin Der stressierte Bürger. Warum wir weniger Staat und mehr Selbstvertrauen brauchen, Frankfurt/Main 2005, Susanne Baerin laaja monografia ”Der Bürger” im Verwaltungsrecht, Tübingen 2006 ja Udo Di Fabion Die Kultur der Freiheit, München 2005. – Olen tarkastellut tätä keskustelua Kansallisen sivistysliiton julkaisussa Kansallisvaltiosta kansalaisvaltioon (2007).