Viewed historically, the housing and financial crisis was a classic boom and bust. Prolonged prosperity dulled people's sense of risk. The crucial question is: Why? One answer is speculation and complacency flourished because the prevailing view was that the economy and financial system had become safer, says columnist Robert J. Samuelson.
For example:
For a quarter century, from 1983 to 2007, the United States enjoyed what was arguably the greatest prosperity in its history.
The boom was triggered by the conquest of high inflation, which had destabilized the economy since the late 1960s; from 1979 to 1984, inflation dropped from 13 percent to 4 percent; and by 2001, it was 1.6 percent.
As inflation fell, interest rates followed -- though the relationship was loose -- and as interest rates fell, the stock market and housing prices soared.
From 1980 to 2000, the value of household stocks and mutual funds increased from about $1 trillion to nearly $11 trillion; the median price for existing homes rose from $62,200 in 1980 to $143,600 in 2000; by 2006, it was $221,900.
The paradox is that, thinking the world less risky, people took actions that made it more risky. The pleasures of prosperity backfired. They bred carelessness and complacency. If regulation was lax, the main reason was that regulators -- like the lenders, investors and borrowers they supervised -- shared the conventional wisdom. Markets seemed to be working. Why interfere? That was the lesson of experience, not an abstract devotion to the theory of "efficient markets," as is now increasingly argued, says Samuelson.
The quest for ever-more and ever-better prosperity subverts itself. It might be better to tolerate more frequent, milder recessions and financial setbacks than to strive for a sustained prosperity that, though superficially more appealing, is unattainable and ends in a devastating bust. That's a central implication of the crisis, but it poses hard political and economic questions that haven't yet been asked, let alone answered, says Samuelson.
Source: Robert J. Samuelson, "The Perils of Prosperity," Newsweek, February 8, 2010.
Työttömyyden kasvaessa vaaditaan hallitukselta työttömyyden hallintaan aktiivisuutta. Toivottavasti hallitus ei taivu ainakaan ns. tempputyöllistämisen tielle. Jälleen yksi väitöstutkimus osoittaa, että työttömien aktiovoinnilla ei Suomessa kuten ei missään muuallakaan, missä asiaa on tutkittu, ole mitään vaikutusta. Aktivoinnin vaikuttavuudesta väitellyt jyväskyläläinen tutkija Tuija Kotiranta sanoo, että aktivointi on nykytilanteessa enemmänkin huijausta kuin tuloksellista toimintaa.
- Vaikuttavuus on hyvä, jos riittää, että aktivointi piristää ja antaa toivoa. Mutta jos työllistyminen koko ajan vain vaikeutuu, toivolle ei ole perustaa, Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella kehittämispäällikkönä työskentelevä Kotiranta toteaa.
Toimittajat Boxberg ja Heikka siteeraavat kirjassaan Lumedemokratia ruotsalaisen tutkijan Munkhammarin (2007) analyysia, jonka mukaan jokainen maa kulkee samaa muutosreittiä: maatalousyhteiskunnasta siirrytään teolliseen yhteiskuntaan ja sitä kautta vähitellen palveluyhteiskuntaan. Munkhammarin määritelmän mukaan uudistaminen merkitsee valtion roolin pienentämistä yhteiskunnassa. Tärkeää on antaa vanhojen tuotteiden, palveluiden, tehtaiden ja työpaikkojen väistyä uusien tieltä. Uutta ei tule, jos entisestä ei osata luopua.
Edellisessä lamassa toimitiin siten, että voitot yksityistettiin, mutta tappiot sosialisoitiin eli valtio tuki pankkeja vastikkeettomasti eikä yrittäjiä ja yksityisiä kansalaisia, jotka pantiin laman maksumiehiksi. Luovaa tuhoa syntyi, mutta väärässä paikassa. Pankit synnyttivät kriisin, muut pantiin maksumiehiksi. Valtio olisi voinut sosialisoida pankit ja myydä ne sitten myöhemmin käyttäen rahat velkojen maksuun tms.
